Ah, syksy -99. Se on jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen Pokemonin suhteen. Olin silloin 10-vuotias, eli juurikin Pokemon-buumin tärkeintä kohderyhmää. Pääsin aitiopaikalta seuraamaan Pokemon-buumin nousua ja laskua.
Muistan sen vieläkin kuin eilispäivän, kun näimme kaverini kanssa maikkarilta mainoksen Pokemon-animesta. Heti sen jälkeen tuli fiilis, että pakko katsoa, kun non noin vaikuttavan kuuloinen tunnari. Olin aikaisemmin nähnyt pelikaupassa pahvisen disparin, jossa oli Red- ja Blue-pelejä ja muistan kuinka olin jopa hieman naureskellut Pokemonien oudolle ulkomuodolle. No tuli eräs aamu eräänä viikonloppuna ja onneksi olin älynnyt tallentaa ekan jakson VHS-nauhalle. Siitä se hypetys sitten lähti. Kun oli kulunut noin kuukausi, niin kaikki tiesivät Pokemonin ja siitä meni toinen kuukausi, niin kouluissa välituntisin jopa pahimmat veriviholliset vaihtoivat keräilykortteja keskenään kuin mitkäkin merklarit osakkeita. Kukaan ei tehnyt koulussa välitunneilla mitään muuta kuin Pokemoniin liittyviä juttuja. Välitunneilla leikittiin Pokemonia (itse olin aina Squirtle) ja vihkoihin piirreltiin suosikkipoksuja. Oheistuotteet laajenivat korteista ja tarroista pikkuhiljaa figuureihin ja pehmoleluihin. Kaikki hypetti Pokemonia. Ihan kaikki! En muista koskaan nähneeni koulussa sen jälkeen vastaavaa hypetystä minkään muun asian kohdalla. Edes Harry Potter tai TSH ei ole kyennyt samaan. Siksi se on jäännyt niin vahvasti mieleen.
Itse tietysti krääsää rakastavana persoonana ostin kaikkea mahdollista, mihin oli vain painettu Pokemonin kuvia. Omaa hypetystäni edesauttoi jo nyt edesmennyt kauppa nimeltä Kukunor, joka oli Tampereen rautatieasemaa vastapäätä. Tuo kauppa oli erikoistunut myymään sarjakuvia, etenkin mangaa ja oheissälää, joten se oli varsinainen taivas aloittelevalle Pokemonkouluttajalle. Käytin kaikki viikkorahani Pokemon-sälään. Kaupan spesiaalijuttuja oli mm. Pokekids-figuurit, joita myytiin irtonaisina muistaakseni 10 markalla, joten niitä tuli hamstrattua oikeen urakalla.
Kavereideni keskuudessa ei löytynyt ketään, jolla olisi ollut Game boy ja pelit, joten olimme pikkuveljeni kanssa etuoikeutettuja ja ajastamme edellä, kun ensimmäisten joukossa saimme Isäni amerikan työmatkalta tuliaiseksi Game boy colorin ja Pokemon Yellow-version sekä kaksi muovikassillista Pokemon-krääsää. Tuo hetki on lapsuuteni yksi rakkaimpia muistoja vieläkin.
Itse pysyin vuodesta toiseen Pokemonin uskollisena ystävänä ja vahvan luonteeni ansiosta sain osan kavereistanikin pysymään sarjan faneina pitkään, mutta vähitellen yksi sun toinen menetti kiinnostuksensa tai kasvoi Pokemonista ohi. Muistan, että jossain vaiheessa lapsuuttani valikoin kavereitani aika pitkään sen pohjalta pitikö nämä Pokemonista vai ei. Toki kun oma elämä pyöri aikalailla Pokemonin ympärillä, niin olihan se tärkeä valintakriteeri.
Jossain vaiheessa hypetys alkoi laskemaan, mikä toki on luonnollista jokaisen fanitettavan asian suhteen. Tätä alkoi tapahtua kakkosgeneraation kohdalla ja viimeistään kolmosgeneraation kohdalla vain minä ja kaksi kaveriani fanitimme Pokemonia salaa. Painolla salaa, koska se oli jo vähän noloa varhaisteinille. Sitten itselleni tuli jossain vaiheessa vaihe, että olin mukamas liian vanha Pokemonille (pelejä kyllä pelasin edelleen). Vasta kun olin täysi-ikäistymisen kynnyksellä, niin koin pienoisen ikäkriisin ja aloin kaipaamaan huoletonta lapsuutta, jonka myötä "löysin" Pokemonin uudelleen ja aloin keräämään taas krääsää, tosin aikaista paljon pienimuotoisemmin. Onnistuin myös nostalgian kautta innostamaan nuo kaksi kaveriani myöskin takaisin Pokemon-faneiksi ja muistan kuinka pelasimme innoissamme Pearl- ja Diamond-pelejä sekä ostelimme muka "läpällä" karkkipalloja ja keräilypallofiguureita. Kavereillani tätä ei kestänyt kauaa, mutta itse jäin sille tielle ja olen vieläkin fani.
Tunnenpas itseni nyt kamalan vanhaksi.