Itselle koko tapahtuma on henkilökohtaisesti hyvin rankka, koska olen sen verta herkkä ihminen, että tällaiset tapaukset vaikuttavat minuun, vaikka eivät henkilökohtaisesti kosketakaan. Suurena tekijänä kuitenkin se, että minulla on monta norjalaista ystävää, ja yhdelle olen velkaa enemmän kuin tarpeeksi, koska hän on taistellut puolestani töissä, ja näin ollen saanut pidettyä minut vielä puljun sisällä.
Oli todella sydäntäsärkevää seurata, kun naamakirja täyttyi yhtäkkiä viesteissä, joissa kaikki pyysivät yhtä ja samaa; kun näettä tämän ottakaa HETI yhteyttä. Töissä oltiin vain ennen lähtöä luettu, että Norjassa on sattunut räjähdys ja spekuloitiin, että ei se varmaan mitään vakaa ole ollut, kun nettilööpeissä ei ollut sen tarkempaa tietoa. Kotiin päästyä naamakirjassa moisia viestejä, kymmeniä linkkejä kuviin, kirjoituksiin, uutisiin, joissa kaikissa näkyi selvästi, että nyt on tosi kyseessä. Oslo oli kuin isommankin hyökkäyksen jäljiltä ja kuolleitakin jo löytyi.
Yhtäkkiä lisää otsikoita: Ammuskelua, pakenevia nuoria, kuvia ruumiista rannoilla, koko tilanne kehittyi kuin Hollywood-toimintapätkässä, norjalaisten itkiessä, että tämä ei voi olla totta, näin ei voi tapahtua.
Itkin koko perjantai-illan kotona lukiessani ystävien tilapäivityksiä ja uutisia nettilööpeistä. Mieheni komensi minut pelaamaan TF2:sta, koska servu oli täynnä kavereita, että saisin jotain muuta ajateltavaa. Hauskaahan se oli, mutta sama puheenaihe oli myös servulla käynnissä, onneksi vain pikaisena huomautuksena. Pelin jälkeen viimeinen tilannepäivitys ennen nukkumaan menoa: Mies tunnistettu ja pidätetty, 7 kuollut Oslossa ja +30 nuorta saarella...
Lauantai alkoi kyynelten merkeissä. En ollut pystynyt nukkumaan kunnolla, ja näin painajaisia. Avaan Iltalehden etusivun; +90 kuollutta.
Päivän aikana luku nousee 93:een. Tilanne on edelleen sekava, motiivit hukassa, puhetta kahdesta ampujasta, ihmisiä kadoksissa. Ja sitten se alkoi. Sormien osoittelut.
"Islamin vika", "maahanmuuttajien vika", "oikeistopuolueiden vika", "videopelien vika", "persujen vika", "rasismin vika", "median vika", "natsien vika". Haistakaa oikeasti *****! YKSI MIES teki sen, se ei ******** soikoon ollut kenenkään tai minkään muun vika, eikä ole edelleenkään! YKSI MIES! Pistää vihaksi..
Päivän mitaan ihmiset alkavat keskustella siitä, mikä olisi sopiva rangaistus moisesta rikoksesta. Kaikki ideat tuntuvat mielestäni hyviltä, mutta kaatuvat ituhippien "IHMISOIKEUDET!"-vinkumiseen. Pistää entistä enemmän vihaksi.
Sunnuntai kuluu hiljaisissa merkeissä. Ei paljon päivitystä itse tilaisuuteen. Lööpit mässäilevät yksittäisillä tarinoilla pelastuneista ja uhreista, syylisen taustoilla ja spekuloinneilla. En jaksa lukea enää, tulen vain entistä vihaisemmaksi.
Maanantai on ollut varmasti hirvein työpäiväni koskaan. Tuntuu, kuin koko rakennus olisis hunnutettu mustaan. Pelkkä ulko-oven koskettaminen huokuu surua ja raskasta ilmapiiriä. Respa ei ole paikalla. Kävelen työtilaan ja vilkaisen automaattisesti Norjan osastoa. Paljon ihmisiä poissa, ne jotka ovat jaksaneet tulla töihin, ovat valkeita, kuin lakana, istuvat hiljaa, päät painuksissa, kukaan ei hymyile.
Kuluu pari tuntia, ihmisiä valuu mustissa töihin, yksi norjalaissyntyinen ystäväni ei edes tervehdi, vaan pyyhältää suoraan paikallensa. Hän on raivoissaan, sen aistii kilometrien päähän. Alan samalla huolestua kun läheisin norjalaisystäväni ei ole tavalliseen tapaansa ilmoittanut IM:n kautta huomenia. Vilkaisen listani. Siellä nuori nainen näyttäisi olevan paikalla. Aloitan keskustelun varovasti:
"Hey.
How are you?" (Typerä asia kysyä, mutta en keksinyt muutakaan..)
"Surviving, trying to eat breakfast.
You?"
Siinä on kaikki, mitä hän sanoo minulle päivän aikana. Ennen kotiinlähtöään hän tulee käymään luonani. Normaalisti niin positiivinen ja iloinene ihminen on kalman kalpea, lipuu vierelleni kuin haamu, ei pienintäkään merkkiä siitä, että tuo nainen olisis joskus ollut iloinen. Saan kuulla, että kaksi hänen ystäväänsä on kateissa. Perjantain jälkeen ei ole kuulunut mitään.
Päivän aikana pidämme kaikki töissä minuutin hiljaisuuden uhreille. Alan taas itkeä, ja "kapinoin" istumalla hiljaa toisekin minuutin. Asiakkaat koneineen saavat luvan odottaa. Puhelinkeskuksessa ei ole varmasti ollut koskaan niin hiljaista, kuin viime maanantaina.
Illalla ystäväni itkee naamakirjan välityksellä, että oli todella liikuttunut ja kiitollinen, koska kolme täysin tuntematonta oli pysähtynyt kaupungilla halaamaan, ja kertomaan osanottonsa nähdessään ystävälläni surunauhan ja puna-sini-valkoisen rusetin, ja kuinka kaikki töissä kunnioittivat uhreja sulkemalla puhelimensa minuutiksi. Kommentoin hänen kirjoitustaan sanomalla, että kaikesta huolimatta näinkin hirveään päivään mahtui uskoa ja toivoa ystävällisten ihmisten myötä, jotka näyttivät, ettet ole yksin.
"Yeah, a light in the darkness."
En osaa itkultani sanoa enää mitään, joten tyydyn linkittämään
tämän seinälleni.
Tiistaina ystäväni kertoo, että toinen kadoksissa olleista on ottanut yhteyttä. Hän oli ollut ulkomailla lomalla, eikä näin ollen pystynyt vastaamaan. Kivi putoaa sydämeltäni, kun näen ystäväni kasvoilla hymyn, kun muistutan, että uhriluku on myös tippunut.
Muut ystäväni ovat jo palautuneet "normaaleiksi", heillä kun perheet ja ystävät ovat turvassa.
Tänään tuli tieto, että toinen kadoksissa olleista on löytynyt, pahasti haavoittuneena, mutta hengissä. Jos haavat parantuvat ilman tulehduksia, henkilö selviää hengissä.
Hetki sitten sain hymyillä, kun näin seinälläni tilapäivityksen, jossa kuvassa ystäväni istuu hymyillen vuonohevosensa selässä maneesissa ja on iloinen siitä, että hevonen on pitkän treenin jälkeen kehittynyt paremmaksi esteiden kanssa.
Mutta yksi asia on varma, Norja ei tule ikinä toipumaan lopullisesti tästä..