Videopelien Hinnat

Täällä voit keskustella muiden käyttäjien kanssa aiheista, jotka eivät sovi muille alueille.

Valvoja: Rai-chan

Alueen säännöt
Käyttäjät voivat tehdä äänestyksiä vain tälle alueelle.

Mikäli haluat järjestää kilpailuja, muista lukea ohjeet kilpailujen järjestämiseen täältä!

Videopelien Hinnat

ViestiKirjoittaja Bu_fu » 16.09.2016 13:46

Hei, ajattelin luoda tälläsen aiheen koska kuulen monet kerrat pientä puhetta videopelien hinnoista, mutta en pahemmin keskustelua. Myös joskus hämmennyn pelien hinnoista tai/ja muiden suhtautumisesta hintaan. Missä siis menee raja ja milloin peli on liian kallis ? (riippuen pelistä ?) Myös olen huomannu sen että suosittujen Indie-pelien perushinnat on alkaen siinä 10€-15€, jos kyseessä ei ole kovin uusi peli.

Esim. onko tämä peli liian kallis mielestäsi http://cdon.fi/pelit/grand_theft_auto_liberty_city_stories-475466 , verrattuna tähän https://poromagia.com/fi/catalogue/ducktales_4460/ ?

Omasta mielestäni, jos peli on avaamaton/käyttämätön/uuden versoisessa kunnossa, sitä myy yritys jolloin siinä on takuu, sitä ei enää valmisteta, sille löytyy kysyntää, siinä on paljon sisältöö ja se on harvinainen, niin silloin se pelin hinta nousee kyllä kohtuuttomiin lukemiin.
3DS Friend Code: 1006-2879-2331 (Toni)
Avatar
Bu_fu
 
Viestit: 117
Liittynyt: 04.08.2011 17:47
Paikkakunta: Heinola/Lahti

Re: Videopelien Hinnat

ViestiKirjoittaja Deriko » 22.09.2016 04:12

Itse pääosin PC-pelaajana pelien arvo on tällä vuosikymmenellä kokenut aikamoisen arvonalennuksen, koska myynnin digitalisoitumisen myötä julkaisijoilla oli varaa myydä pelejään jopa pilkkahintaan ja saada niistä silti katetta. Nykypäivänä pelien nopea hinnanlasku johtunee enemmän siitä, etteivät vanhat pelit enää poistukaan kaupan valikoimista. Kun uusi peli ilmestyy ja siitä ei hetken päästä enää puhuta niin paljoa, joutuu se kilpailemaan asiakkaista kaikkien muiden myymälän pelien kanssa joita potenttiaalinen asiakas ei ole vielä ehtinyt hommaamaan.

Siirryttyäni konsoleilta pääosin tietokoneelle joitain vuosia sitten ajauduin monien muiden tavoin haalimaan aikamoisen ns. backlogin erinäisien Steamin sun muiden tarjouksien kautta, koska olin yhtäkkiä tilanteessa missä saatoin pienellä rahalla hommata jonkin pelin minkä olin konsolilla ollessani laiminlyönyt yksin hinnan takia. Tästä tuoreena esimerkkinä Deus Ex: Human Revolution, jonka hommasin yli kolme vuotta sitten lisäsisältöineen noin viidellä eurolla, mutta tulin ensimmäistä kertaa kunnolla pelanneeksi vasta viime kuussa kun Mankind Dividedin julkaisu kiinnitti huomioni jälleen sarjaan. Pelejä on yksinkertaisesti kertynyt niin paljon, että vaikka kiinnostus uuteen peliin jossain vaiheessa herääkin, pystyn hyvin odottamaan tarjousmyyntejä.

Tämä ei koske ihan kaikkia pelejä. Viimeisen vuoden sisällä olen ostanut ainakin The Witcher 3:n, GTA V:n ja Dark Souls 3:n kaikki täyteen julkaisuhintaan. Ensimmäinen tapaus on siitä poikkeuksellinen, että en ole kyseistä peliä ehtinyt vielä missään vaiheessa kokeilemaan. CD Projekt Red on kuitenkin sen verran kuluttajaystävällinen tekijä/julkaisija, että halusin osoittaa heille rahallisen tukeni. GTA V tuli puolestaan hommattua kaverin pitkäaikaisesta painostuksesta. En näe itseäni mitenkään kyseisen sarjan fanina, ja olin ajatellut lykätä hommaamista hyvään tarjoukseen asti, vähän kuin toisessa kappaleessa totesinkin. Myönnyn kuitenkin lopulta hommaamaan pelin ja eikös mokoma tullutkin Steamissa tarjoukseen heti pahuksen viikon päästä. No, en ole tapahtumasta enää lainkaan katkera, koska etenkin pelin Online-komponentti on pitänyt kiireisenä niin kauan, ettei sisällön määrästä voi oikein vakavissaan valittaa. Dark Souls 3 onkin sitten hieman tyypillisempi tapaus. Kyseessä on suosikkisarjani, ja myöhään heränneenä tämä oli ensimmäinen tilaisuuteni hypätä mukaan lähtöpäivänä. Kuukauden etuaikajulkaisu Japanissa hieman laimensi tätä iloa eikä peli lopulta yltänyt oikein ensimmäisen osan tasolle, mutta oli se monin verroin kakkosta parempi.

PC:n ulkopuolella Dark Soulsin lisäksi toinen vahva suosikki on luonnollisesti Pokémon-pelit (siksihän täällä olenkin). Tässä tapauksessa on tietenkin käytännössä mahdotonta odottaa pelien halpenemista koska korkean profiilin Nintendo-pelit eivät laske hintaansa sitten millään. Platinumista lähtien olen hommannut julkaisussa vähintään jonkin sukupolven pelin heti julkaisussa (Platinum, Black 2, Omega Ruby & Alpha Sapphire), muiden sijoittuen johonkin muuhun epämääräisen väliin (SoulSilver/HeartGold ei yksinkertaisesti kiinnostanut, kyllästyin odottamaan ensimmäistä Blackia ja Whitea mistä seurasi aika pitkä tauko Pokémonista, X/Y vaati laitteistopäivityksen mitä en heti raaskinut tehdä). Nämä pelit ovat kuitenkin paitsi julkaisijansa niin myös keskinäisten yhteensopivuuksien takia erikoisasemassa mitä tulee pelin arvoon. Osasta pelejä voi nimittäin tehdä ns. lyhytsyklisiä joita pystyy aloittaamaan alusta sitä mukaa kun haluaa, ja joissa saavutetun "etenemisen" (=lähinnä legendaariset Pokémonit ja teoreettiset Shinyt) pystyy lähettämään eteenpäin ns. pääpeleihin joissa otuksia voi säilöä ja halutessaan käyttää. Tällä hetkellä Living Dexini on tosin vain Meloettaa ja Volcanionia lukuunottamatta täysi, joten puuttuvien yksilöiden takia tätä ei nykyään tarvitse harrastaa.

Tuossa varmaan riittävästi peleistä joiden koen "mielelläni" maksavan suurempiakin summia. Kipuraja on yleisesti ottaen siinä 50 euron paikkeilla, ja selvästi odotan silloin saavani satojen tuntien edestä merkittäväksi kokemaani tekemistä. Luonnollisesti pelin saa aina pidemmäksi änkemällä sen täyteen filleriä (katson sinua, Ubisoft!), mutta moinen lähinnä laskee sen arvoa silmissäni.

Puhutaanpa sitten vähäsen "lyhyistä" peleistä. Tällaiset pelit nojaavat yleensä vahvasti tarinankerrontaan (To the Moon), mekaniikkaan (Portal) tai miksei molempiin (Batman: Arkham Asylum). Yleisesti ottaen koen mekaniikat paljon tärkeämmiksi kuin tarinan, mistä syystä en voi sietää Telltalen naksutteluita joissa pelaamista on hädin tuskin enempää kuin DVD:n asetusvalikoissa. Tarinoista puhuessa mainittakoon kuitenkin, että Pokémon Mystery Dungeon: Explorers of Sky (tai Time, Darkness... sama asia) on tähän asti sisältänyt vahvimman tarinan mitä olen kokenut missään pelissä. Myös vaivalla keksimäni tarinaesimerkki To the Moon oli itselleni jonkinasteinen pettymys, sillä tekijän aiempi ja ilmainen Quintessence: The Blighted Venom oli varsinaisella pelipuolella paljon vahvempi teos, joka vastaavasti sisälsi erittäin vahvan tarinan. Harmi kyllä kyseistä peliä ei tähän päivään mennessä ole saatettu täysin valmiiksi joten tarinan loppupuoli on jäänyt avoimeksi, sillä muuten liputtaisin sitä täysin fanfaarein.

Tarina on siis erittäin harvoin asia, jolle annan hirveästi arvoa pelissä. Hyvä, vahva tarina on aina toki plussaa ja voi vahvistaa pelikokemusta silloin kun sille on jo osannut muuten antaa arvoa, mutta on yksinään kuin hiivaa söisi. Esimerkiksi The Last of Usin saama huomio on minulle täysin käsittämätöntä, koska en näe itse pelaamisessa sitten mitään. Myönnettäköön etten ole peliä voinut pelata itse, koska kyseessä on Sonyn yksinoikeus, mutta siinä pelikuvassa mitä internetistä olen katsonut on kyseisen tekeleen pelimekaniikka vaikuttanut niin geneeriseltä, ettei itse juoni tai henkilöt voisi vähempää kiinnostaa. Koen jotenkin, että koko elokuvamainen lähestymistapa on täysin haaskattu videopeleissä jos sitä käytetään lähinnä pelkkänä porkkanana seuraavan tylsän peliosuuden tai reaktioharjoituksen selvittämiseksi. On yhdentekevää mitä ohjaamalleni hahmolle tapahtuu, jos en koe olevani kyseinen hahmo. Pahimmassa tapauksessa pelikokemus saattaa jopa kärsiä tarinan läsnäolosta, kuten esimerkiksi Half-Life 2:n alussa oleva pitkä löpinäkohtaus ennen teleporttausta, tai loppuun sijoittuva pitkä raideajelu/draama. Näitä osuuksia lukuunottamatta Half-Life 2 onkin sitten kenties ensimmäinen peli joka omasta mielestäni on onnistunut yhdistämään tarinan ja pelikokemuksen mielekkäästi. Ensimmäinen persoona voi olla erittäin vahva tarinallinen elementti, etenkin jos sinua ei irroteta kyseisestä hahmosta siitä nimenomaisista syystä, että "hei katsohan mitä haluamme sinun kokevan seuraavaksi". Pelkkä kameran liikuttaminen ei siis ole riittävää interaktiota minulle.

Pahimpia loukkaajia ohittamattomien välikohtauksien suhteen ovat kuitenkin ohittamattomat, pelattavat ja ohjatut välikohtaukset. Erityisesti jos jouduin jossain pelissä ohjaamalla seuraamaan jotakuta etanaa hitaampaa henkilöä vähääkään kauempaa, tuppaa se ensimmäisenä tulemaan mieleen jos pohdin kyseisen pelin pelaamista joskus uudestaan. Toisin sanoen haen uutta peliä hommatessani siitä irti myös mahdollista uudelleenpeluuarvoa, koska en koe pelejen olevan kertakäyttötavarana. Tämän suhteen paloin viimeksi pahasti kun hommasin julkaisussa sekä Omega Rubyn että Alpha Sapphiren. Kyseessä piti olla vanha lapsuudentuttu ja olin suunnitellut tekeväni Omega Rubysta seuraavan ns. pääpelin siinä missä Alpha Sapphire toimisi pohjana erilaisille teema- ja haastejuoksuille. Vähänpä minä tiesin, kun hermoromahduksen rajalle asti viety kädestä pitäminen näytti kyntensä. Suunnittelen yhä tänä päivänä aloittavani Alpha Sapphiren vielä uudestaan alkuperäistä tarkoitusta varten, mutta kammottava ajatus "ystäväni" Mayn/Brendanin sietämisestä on toistaiseksi ollut omiaan tukahduttamaan moiset halut. Pelin jälkeinen sisältökään ei hirveästi kosiskellut, sillä Battle Maisonin kopioiminen Ranskasta tropiikkiin oli laiska ja teemaattisesti epäsopiva teko, Delta-episodi oli käytännössä eestaas juoksemista ja vaikka pelit tungettiinkin täyteen erilaisia legendaarisia otuksia, ei edes näille oltu vaivauduttu laatimaan tähän asti standardiksi muodostunutta vallitsevan sukupolven versiota teemakappaleesta. Kun kuuntelen Black/White 2:n "maailmanturnajaisia" varten laadittuja remixeja, en pysty kuin ihmettelemään kuinka paljon vaivaa näin loppujen lopuksi irralliseen elementtiin oltiin laitettu.

Seuraava merkittävä pelin arvoon vaikuttava tekijä on sisällön pirstoloiminen. Kun tämän päivän EA:t sun muut täysin häpeilemättömästi myyvät jo julkaisupäivänä kokonaisuudesta irrotettuja paloja lisäsisältönä, laskee pelin arvo silmissäni kuin lehmän häntä. Mitä järkeä on maksaa täysi hinta kokemuksesta, joka on tai vähintään jää tuntumaan vajaalta? Etenkään silloin kun vuoden tai parin takainen versio on kuitenkin saatavilla täytenä pakettina vain murto-osalla lähtöhinnasta? En tarkoita että kaikki lisäsisältö olisi itsessään pahaa - esimerkiksi Dark Soulseissa asia on ainakin tähän asti osattu hoitaa niin, että lisäsisältö on tuonut emopeliin lisäarvoa eikä ollut siitä pois. Tässäkin asiassa voidaan kuitenkin mennä pahasti överiksi kuten EA tykkää tehdä: jo ennen kuin peli on ulkona on kaiken maailman Battlefieldeissä/fronteissa/flopeissa tehty selväksi, että parasta ostaa tämä toisen uuden pelin hintainen Premium-status tai et löydä peliseuraa enää kuukauden päästä. Tämä efekti voi kuitenkin esiintyä myös vaikka pelin tekijä/julkaisija ei välttämättä olisikaan liikkeellä pahoissa aikeissa: Crusader Kings II on peli mihin olen jo pidempään halunnut perehtyä. Jos katson pelin Steam-kauppasivua nyt kun peli ei ole alennuksessa maksaa se lisäsisältöineen 300€! Itse pelin hinta on 40€ ja lisäsisältöä on peräti 61 kappaletta. Tämä ei sinänsä ole ongelma, sillä peli on ollut olemassa jo vuodesta 2012 ja julkaisijan Paradoxin tapoihin kuuluu pitää pelinsä relevanttina pitkään lisäämällä siihen aina hiljakselleen uutta sisältöä ja mekaniikkoja, joista viimeisin on julkaistu lähiaikoina näkemieni mainosvideoiden perusteella. Kyseisestä pelistä on toki saatavissa kokoelmapaketti joka kustantaisi "vain" 145 euroa, mutta se sanoo sisältävänsä vain 41 kohdetta; toisin sanoen kolmannes tuosta sisällöstä pitäisi edelleen hommata erikseen jos haluaisi täysin päästä ajan tasalle. Jos kipurajani pelin hommaamisessa on 50€ tienoilla, niin tuo sattuu jo pirusti.

Tiivistettynä tulisin siis siihen tulokseen, että ainakin itselläni pelin arvoon vaikuttaa ensisijaisesti pelimekaniikka, pitkäikäisyys/uudelleenpelattavuus, sisällön eheys ja henkilökohtainen suhde kyseiseen peliin/sarjaan. Ellei viimeisintä löydy, on pelin vähintään herätettävä kiinnostukseni jollain muulla tavalla ja sen tulee erityisesti olla hinnaltaan kilpailukykyinen. Huomattavasti tämän päivän täyteen ahdetuilla markkinoilla ilmainenkaan ei tarkoita yksin kilpailukykyistä, sillä vaikka syvästi paheksumani Ubisoft tällä hetkellä taitaakin tarjota vuoden mittaan ilmaisia pelejä Uplayssa, on minulla backlogini turvin niistä varaa kieltäytyä ja pitäytyä boikotissani ilman minkäänlaista katumusta siitä etten käyttänytkään tilaisuutta hyväkseni. Toisessa äärilaidassa onkin sitten Nintendo, jonka täysin eristetyillä markkinoilla odotan maksavani yhtiön peleistä sen yli neljäkymppiä kappaleelta ja vieläpä erillisen, alitehoisen laitteen niiden pelaamiseen. Tämä siitäkin huolimatta, etten pidä kyseistä yhtiötä mitenkään esimerkillisenä toimijana alalla. Dark Soulsin jalanjäljissä näkisin PS4:n hommaamisen vain Bloodbornen takia ihan mahdollisena, mutta odotan nyt vielä toistaiseksi jos tuleva Pro-versio saisi pelin pyörimään edes vähän paremmin (tuskin), tai jos edes Demon's Souls uudelleenjulkaistaisiin kyseistä laitetta varten, että pääsisin kerralla käsiksi molempiin Sonyn panttivankina pitämiin Soulsborneihin. Suunnittelinpa myös hommaavani new 3DS:n tulevia Pokémon-pelejä varten, mutta nähtyäni trailereista ettei parannuksia ainakaan suorituskykyyn kannata odottaa kuudenteen sukupolveen jäljiltä, on hanke toistaiseksi jäissä. Elleivät uudet pelit sitten sattu pyörimään vielä huonommin alkuperäisellä 3DS:llä. On se tarinakin (tai oikeastaan taustatarina) loppujen lopuksi ihan hyvä olla olemassa kunhan nämä muut seikat ovat ensin selviä, sillä esimerkiksi Skyrim jaksaa alkaa kiehtoa aina uudestaan rikkaan maailmanhistoriansa takia.
So close times zero still equals zero - Meowth
Avatar
Deriko
 
Viestit: 237
Liittynyt: 08.05.2014 22:21
Paikkakunta: Helsinki


Paluu Muu Keskustelu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa