Mietin hetken, uskallanko edes kommentoida aihetta, mutta rohkaisin lopulta mieleni. Minun mielestäni uskonnot ovat äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, ja surisin ainakin vähän, jos ne kaikki maailmasta katoaisivat. Arvostan erityisesti kaikkea sitä silmänruokaa, minkä tuottamiseen eri uskonnot eri aikoina ovat ihmisiä innostaneet (temppelit, jumalankuvat, koristellut pyhät kirjat jne.), samoin uskonnollista musiikkia, josta ortodoksikristillinen kuorolaulu on erityisen lähellä sydäntäni.
Omaa uskonnollista asennettani en osaa aivan tarkasti määritellä, mutta lähinnä kyseessä lienee agnostinen unitaariuniversalismi. Agnostismihan tarkoittaa kirjaimellisesti ei-tietämistä, unitarismi puolestaan uskoa jumaluuden ykseyteen, universalismi taas uskoa kaikkia koskevaan "pelastukseen". Toisin sanottuna uskon siihen, että jonkinlainen jumaluus tai vastaava korkeampi tietoisuus voi olla olemassa, mutta uskon myös, että jos sellainen on, se menee niin paljon yli ihmisen ymmärryksen, ettei sitä voi ihmiskielin tai kirjaimin kuvailla, kun ihmisaivotkaan eivät sitä käsitä. Vähän kuin
Esko Valtaojan vertaus omenakempistä ja ihmisestä kirjassa
Kotona maailmankaikkeudessa. Mutta jos,
jos jumaluus, korkeampi tietoisuus tms. on olemassa kaiken tämän muun olevaisen takana, en usko sen olevan sellainen inhimillisen alhainen niuho ja ihmisten ajatusten, seksielämän ja muiden yksityisasioiden kyylääjä kuin mm. Raamattu ja erinäiset uskonnolliset piirit antavat ymmärtää, saati sellainen murhanhimoinen psykopaatti josta vanha testamentti kertoo. Ja muistutan, että tässä on kyse puhtaasti minun uskostani. Ihmissieluja (tai keskiaikaisessa kristinuskossa ihan ruumiillisessa hahmossa olevia ihmisiä, Viimeisen tuomion tullessahan kaikkien oli määrä nousta haudoistaan elävissä kehoissa) kadotukseen/Helvettiin/johonkin muuhun epämiellyttävään paikkaan väärästä käytöksestä rangaistuksena nakkeleva vihainen mies ei vain kerta kaikkiaan mahdu minun järkeeni, saati käsitykseeni rakastavasta isästä. Unitarismi taas astuu kuvaan siinä, että
jos jonkinalinen jumaluus tms. on olemassa, en edellä mainittuun agnostismiin pohjautuen jaksa uskoa minkään olemassaolevan uskonnon omistavan häneen monopolia. Pikemminkin ne kaikki ovat siinä tapauksessa ihmisälyn erilaisia sameita heijastuksia ja selitysyrityksiä yhdestä ja samasta asiasta.
Nyrkkisääntönä voisi kuitenkin sanoa, että minun ajattelussani empiirisen tutkimuksen tulokset menevät aina uskonnollisten pohdiskelujen edelle. Jos tutkitut faktat osoittavat jonkin tieteellisen teorian paikkansapitävyyden todennäköiseksi, uskontokuntien kyseisen teorian kanssa ristiriidassa olevat traditionaaliset näkemykset ovat mielestäni yhtä tyhjän kanssa. Ja tutkimuksen edistyessä ne näyttävät olevan sitä yhä enenevässä määrin. Ymmärrän kyllä, jos joku haluaa säilyttää oman uskonsa ja sen luoman turvallisuudentunteen ja siksi kieltää uskomustensa kanssa riitelevät tutkimustulokset. Jotenkin surullista sellainen päänsä puskaan työntäminen mielestäni kuitenkin on. Mitä tulee vaatimukseen, että tieteen pitäisi todistaa jumaluuden tms. (usein nimenomaan kristillisen Jumalan) olemassolemattaomuus ennen kuin tietyt uskovaiset suostuvat antamaan piiruakaan periksi mistään doktriineistaan, se on mielestäni roskaa. Kuten tässäkin ketjussa on jo muistutettu, todistustaakka kuuluu sille, joka väittää jotakin olevan olemassa. Jos jokin on olemassa, sitä pitäisi pystyä jollain tavoin, vaikka vain kiertoteitse, myös havainnoimaan. Olemassaolemattomuutta taas ei voi havainnoida. Toki voidaan sanoa, että tässä tai siellä ei tällöin tai silloin näkynyt merkkiäkään siitä tai tästä asiasta, mutta ei se todista, etteikö kyseistä asiaa voisi olla jossain muualla. Jumaluuden olemassaolemattomuuden todistaminen on sama kuin yrittäisi todistaa vaikkapa kotitonttujen, ufojen tai menninkäisten olemassaolemattomuutta. Tai vaikka sen mämpin, jonka isäni uskotteli asuvan kylpyammeen alla, kun olin pieni, tai sen drakulan, jonka pihan pojat väittivät asuvan lapsuudenkotini pihalla olleen ison kiven alla. En minä niitä koskaan nähnyt, mutta ei se todista, etteikö niitä olisi voinut olla olemassa. Minulla ei kuitenkaan ole mitään velvollisuutta tai järjellistä syytä uskoa mämppiin tai drakulaan ennen kuin niillä pelottelevat ihmiset todistavat minulle, että ne todella ovat olemassa. Sama juttu jumaluuden kanssa. Toki jokainen saa vapaasti uskoa mihin haluaa, Jumalaan tai mihin vain. Samaa uskoa ei kuitenkaan pidä vaatia muilta, jos ei voi todistaa oman uskonsa paikkansapitävyyttä, eikä mysökään lähteä siitä, että muut ihmiset hahmottavat maailman samoista uskonnollisista lähtökohdista tai ovat edes kiinnostuneita kuulemaan niistä.
Se miten olen tälle kannalle päätynyt on ollut pitkä prosessi. Olin lapsena lähinnä taikauskoinen - kristinuskokin taipuu helposti taikauskon puolelle jopa aikuisen mielessä, saati sitten lapsen - mutta ripari toi tullessaan varsin ahdasmielisen ja ylhäältä annetun kristillisyyden vaiheen, joka vähitellen kyllä laimeten kesti muutaman vuoden. Uskonnollisaiheiset keskustelut eri ihmisten kanssa, erilaisiin kristinuskon suuntauksiin ja muihin uskontoihin tutustuminen ja ylipäätään eläminen ja maailman havainnoiminen tekivät kuitenkin uskomisen aina vain vaikeammaksi, ja lopulta jossain parinkymmenen ikävuoden korvilla totesin, että joko lakkaan ajattelemasta tai sitten lakkaan uskomasta. Siitä lähtien olen ollut enemmän tai vähemmän agnostikko, mutta kiinnostustani uskontoihin ja ihmisten tarpeeseen ja atipumukseen uskoa en ole kadottanut missään vaiheessa. Niinpä yliopistollakin luin sivuaineina uskontotiedettä ja folkloristiikkaa, jotka paitsi antoivat paljon uutta tietoa ja ajattelun aihetta myös ruokkivat entisestään näkemystäni siitä, ettei uskonasioista voi sanoa mitään varmaa. Ja ettei niistä oikeastaan tarvitsekaan sanoa mitään varmaa, koska hyvän elämän voi rakentaa vallan mainiosti ihan ilman yliluonnollisia ulottuvuuksia.
Nykyään taidan olla hiljalleen kasvamassa (tai kristillisestä näkökulmasta katsottuna luisumassa
) kohti ateismia. Ainakin uskon kuolemattomaan sieluun olen pitkälti menettänyt (sääli sinänsä, se on aika lohdullinen uskomus), ja mahdollinen jumaluuskin pystynee huolehtimaan itse itsestään ilman mitään toimia minun puoleltani. Toki säilytän uskon siihen mahdollisuuteen, että kuoleman jälkeen edessä saattaa olla yllätys, jopa epämiellyttävä sellainen. Se mahdollisuuden todennäköisyys on kuitenkin niin pieni, etten jaksa kantaa siitä huolta.