Lueskelin tuossa topicin vanhempia kommentteja päätäni puistaen, nauraen, naamapalmuten, raivoissani ja surullisena. Tässä topikissa on paljon asiaa, paljon asian vierestä, paljon hyviä kommentteja, paljon huonoja kommentteja, paljon viisaita ihmisiä ikään katsomatta ja ikävä kyllä paljon typeriä ihmisiä. En halua tällä alkubriiffillä ketään loukata missään nimessä, haluan vain kuvailla, kuinka ristiriitaisia tunteita tämän topikin lukeminen on aiheuttanut. Ja siitä pääsemmekin omaan tarinaani.
Varoitus!Sisältää raakaa tekstiä ja valitettavasti myös rumia sanoja, mutta näin täytyy jolla, jotta voin kertoa tarinani, ja toivonkin, että tekstiä ei sensuroitaisi, jotta ihmiset tajuavat, kuinka hirveäitä asioita olen joutunut kokemaan, ja että moisiltä voidaan tulevaisuudessa välttyä. Mutta, jos teidän on pakko tekstini poistaa/sensuroida, en valita vastaan, kiitos ja kumarrus.
Heti haluan sanoa, että 13-vuoden koulukiusaamisen jälkeen minulla on asiasta kokemusta, ja että KAIKKI KIUSAAMINEN ON YHTÄ HIRVEÄÄ!
Kiusaamiseni alkoi jo esikoulusta. (Kenties jopa itse päiväkodista, mutta en muista siitä ajasta mitään.)
Äitini oli ostanut minulle ja siskoilleni lahjaksi Disneyn Jafarin paluun, ja tämä oli perheessäni harvinaista herkkua, sillä rahaa ei koskaan ollut, eikä ole edellenkään paljoa. Seuraavana päivänä, elokuvan noin viiteen kertaan katsottuani ns. koulumatkalla, äidin saattelemana, tanssahtelin ja lauloin yhtä
laulua kyseisestä elokuvasta. Olin iloinen uudesta elokuvasta, koska rakastin, ja rakastan edelleen sydämeni pohjasta Disneyn animaatioita, joten tietysti juhlistin asiaa.
Kun päivä kului hyvä tuuleni alkoi hiipua, kiitos yhden äpärän. Tämä tyttö on edelleen kotikuntani "kermaa", ja näin ollen myös varakkuutta löytyy, eikä sitä ollut kovin vaikea havaita, kun tytöllä oli aina päällään viimeistä huutoa olevat vaatteet ja tavarat muutenkin olivat "kullasta veistetyt". Mutta tosiaan, nyt kävi näin:
"Henna on ihan hirveä leuhkija!"
Katsoin sitä tyttöä "kaksoispiste-O"-ilmeellä. Mikä minä olin?
"Henna tuli tänne aamulla naismaisesti kävellen ja laulaen, se on ihan hirveää leuhkimista!"
En silloin tiennyt, mitä se sana tarkoitti, joten tietysti kysyin äidiltä, että olenko minä leuhkija, ja mitä se tarkoittaa. Äitini sitten selitti minulle, mitä leuhka ja leuhkija tarkoittavat. Olin ällikällä lyöty. Missä vaiheessa minä muka olin rehennellyt jollakin? Olin vain tanssahdellut ja laulanut! Ja 6-vuotiaalle tytölle se sattui tosi paljon.
Selvisin kuitenkin sen suuremmitta ongelmitta esikoulusta, ja sain kavereita, jopa poikapuolisiakin, ja minulla oli kivaa. Odotin kouluun pääsyä innoissani.
Minulla oli enää vain pari kaveria, ja musta pilvi pään yläpuolella.
"Jaa, sinä olet (vanhemman isosiskon) ja (nuoremman isosiskon) pikkusisko.."
Siskojeni luokkatoverit halusivat testata, olenko yhtä kova likka, kuin sisareni. Ensimmäinen kouluvuoteni meni kamppeja ja kiviä väistellessä. No, osittain se oli omaa hölmöyttäni, kun menin isompien lapsien välituntialueelle, koska halusin olla siskojeni kanssa. Miksikö? Minulla oli vain pari kaveria, joilla heillä oli omat kaverinsa. Olin välituntisin aina yksin. Leikkeihin ja peleihin minut otettiin mukaan vastahakoisesti. Ensimmäisen vuoden jälkeen vanhempi isosiskoni siirtyikin jo yläasteelle, mutta nuorempi isosiskoni oli vielä ala-asteella.
Toinen vuosi sujui hyvin ilman suurempia ongelmia, ainakin muistaakseni.
Kolmas vuosi toikin sitten asioita mukanaan. A ja B luokat yhdistyivät yhdeksi kolmanneksi luokaksi ja meitä olikin yhtäkkiä 34 samassa luokassa. Tämä toi paljon "uusia" kasvoja elämääni, ja myös uuden oppiaineen, englannin.
Englannintunnit pidettiin erillisessä rakennuksessa, jossa oli käsitöiden luokat, tunnit pidettiin tekstiili-luokassa. Eli jouduimme kantamaan kirjat ja penaalit päärakennuksesta toiseen rakennukseen. Kerran tunnin loputtua, silloinen ihastukseni tuli kysymään, että voisinko viedä samalla hänen kirjansa luokkaan, kun hänellä on kiire pelaamaan jalkapalloa. (Tai jotain sinne päin, en muista kunnolla.) Suostuin tietenkin, koska sydämeni läpätti, kun hän puhui minulle. Ja ennenkuin huomasikaan, seuraavat parisen kuukautta kannoin selkävääränä kaikkien kirjat luokkaan, ja välitunnin jälkeen sain haukut, kun olin laittanut nimettöä vääriin pulpetteihin. Olin typerys, tyhmä idiootti, joka ei osaa tehdä mitään oikein. Lopetin sitten kirjojen kantamisen, koska en osannut tehdä sitä oikein, ja kuinkas ollakaan, sen jälkeen olin ilkeä, itsekäs, laiskuri, joka ei halua auttaa ketään.
Tuo tapaus oli yksi, mikä on jäänyt elävästi mieleeni. Hyväksikäyttö ja nöyryytys siitä, että puolustin itseäni. Muuten kiusaaminen oli ns. basic stuffia, minua ei edelleenkään huolittu joukkoon, olin melkein aina yksin.
Aika kului, ja vastaan tuli neljäs luokka. Olin edelleen yksin, vaikka sainkin toisinaan olla muiden tyttöjen matkassa, mutta en koskaan tuntenut itseäni tervetulleeksi, joten tunsin olevani entistä enemmän yksin. Eikä siihen auttanut se, että se vuosi oli sisareni viimeinen vuosi ala-asteella. Vietin hänen kanssaan suurimman osan ajastani, mutta lopetin sen, kun satuin kerran kuulemaan jotain, jonka olisin voinut jättää kuulematta.
"Me ei haluta, että sun siskos roikkuu koko ajan mukana!"
Kyynelsilmin päätin, että jätän siskoni näin ollen rauhaan, koska en ollut tervetullut hänenkään seuraansa enään.
Viides luokka, tervetuloa hirvein muistoni ala-asteelta!
Koiramme kuoli, kunnioitettavassa 14-vuoden iässä, ja olin murtunut. Menin kouluun surumielin, ja lähdin sieltä entistä surullisempana. Luokkatoverini, kun saivat "loistoidean" teljetä minut vessaan välitunnilla. Hakkasin kopin ovea kyyneleet silmissä ja huusin oven läpi tyttöjä päästämään minut ulos. Kun he lopulta luovuttivat ja päästivät minut ulos, lähdin raivoissani juoksemaan heidän peräänsä. Halusin kostaa, koska he olivat tehneet sellaisen tempun päivää myöhemmin, kun olin menettänyt oikean ystävän. Juoksin pihan poikki tyttöjen perässä raivosta kiehuen, ja huomasin, että yksi heistä pudotti jotakin taskustaan. Raivoni hyytyi siihen, kävelin esineen luokse (En muista enää, mikä se oli..), nostin sen ja tarkoitukseni oli palauttaa se tytölle, koska raivoni oli jo laantunut. Tämä tyttö kuitenkin käveli luokseni, riuhtaisi esineen kädestäni niin, että se sattui ja huusi naama punaisena minulle:
"ANNA SE TÄNNE!"
Jäin hämmentyneenä seisomaan paikoilleni, raivo alkoi taas nousta sisälläni; mitä niin pahaa minä olin tehnyt? Tuijotin pois kävelevää tyttöä hetken, ja sitten aloin itkeä, kuin vesiputous, juoksin sisälle luokkaan välittämättä, että saisin huutia siitä, että menen sisälle liian aikaisin.
Kirjoitin rakkaan kuolleen koiramme nimen monta kertaa yhteen vihkooni eri värein ja itkin katkerasti vihkoa vasten, kun muut tulivat sisään. Ainoa reaktio luokkatovereilta, tytöiltä, jotka telkesivät minut vessakoppiin, oli kommentti:
"Mikä ihme tuota vaivaa..?"
Kiusaamistahan ei tietystikään auttanut se, että sain silmälasit kyseisenä vuonna..
Kuudesluokka, ja naurettavin kiusaamisen kohde, whoo!
Tervetuloa murrosikä! Luokan tytöt alkoivat pitää ohuita, turhankin tiukkoja paitoja ja housuja, meikata, laittaa tukkaansa, ja iskemään poikia. Minua ei moiset asiat kiinnostanut, minä leikin vielä välituntisin, välittämättä muiden tyttöjen ilkeistä kommenteista, kuinka olin lapsellinen. Mutta kun eräänä päivänä ennen tunnin alkua piirtelin vihkooni jotakin, niin kuulin seuraavan keskustelun vahingossa:
"Tuo ruskea paita näyttää ihan hirveältä.."
"Sillä on AINA hiukset samalla lailla. Kreppaisi edes tai jotain.."
"Miten se kuvittelee, että (ihastukseni) voisi ikinä tykätä siitä?"
Se oli taikasana. Aloin pukeutua "seksikkäästi", meikkaamaan ja laittamaan hiuksiani. Eipä sekään auttanut. Olin "säälittävä, kun yritin matkia muita". Luulin, että "murrosikä-kiusaaminen" jäisi siihen, mutta kuten Phill sanoi Disneyn Herkuleksessa: "Unelmat on kloppeja varten."
Sain tissit, whuu! Rintani kasvoivat tosiaan lapsen rinnasta silmäyksessä B-kuppisiksi, joten minun oli pakko ruveta käyttämään liivejä. Ja nämä tietyt tytöt alkoivat kuittailla siitäkin minulle.
"Vähän noloa käyttää ritsikoita!"
Silloin se oli todella musertavaa, se ei ollut minun vikani, että rintani nyt sattuivat kasvamaan niin isoiksi! Minun oli pakko käyttää liivejä jo 12-vuotiaan!
Sitten pääsemmekin maanpäälliseen Helvettiini: Yläaste
"Hei! (Nuoremman isosiskoni) pikkusisko!" Hoho, deja vu!
Ekaluokan avaukseni toistui, tosin tällä kertaa nimittelyin. Onneksi sisareni onnistui pitämään vanhemmat oppilaat kurissa, joten sain jotenkuten olla rauhassa, mutta omalta ikäluokaltani ei sympatiaa löytynyt. Varsinkaan, kun seksi tuli kuvioihin. Seiskaluokan loputtua olin varmaan ainoa, jolla oli vielä neitsyys tallella, ja sekös olikin kiusaamisen kultakaivos. Kukaan poika ei voi kiinnostua minusta, kun en ole avannut jalkojani jokaiselle vastaan tulijalle. (Oikeasti, WTF?)
Kasiluokalla sain ensimmäisen ystävän, serkustani, joka tuli silloin seitsemännelle luokalle. Olin tietysti taas ikäluokan outolintu, koska en ollut ikäisteni seurassa. Mietin vain koko ajan, notta eikö noille kelpaa mikään. No, se nyt ei kuitenkaan ollut se, mikä teki yläasteestani hirveän.
Kesällä, kun koulu oli jo loppunut, sisareni piti ystävälleen synttäribileet kotonamme (Vanhempiemme luvalla.), ja talo oli täynnä vanhempaa väkeä. Vanhempi sisareni ei edes asunut enää kotona, ja vanhempamme olivat kesämökillä, joten olin ns. apumiehenä sisarelleni siivoamisessa, ja pystyin ilmoittamaan hänelle, jos jotakin häiriötä tulee.
Istahdin siinä illan aikana sitten sohvalle, ja eräs sisareni luokkakaveri, miespuolinen, istui seurakseni, kohteliaasti kysyen, että saako hän istua viereeni. Aloimme sitten jutella eri asioista, ja minulla oli tosi hauskaa. Juttelimme myös intiimeistä asioista, koska en nähnyt siinä mitään ongelmaa, seksi on luonnollinen asia.
Kylillä aloin sitten moikkailla tätä kyseistä kaveri, ihan vain kohteliaisuuttani, mutta ilmeisesti muut eivät pitäneet sitä pelkästään kohteliaisuutena. Kylillä alkoi kuulua puhetta, että minulla ja tällä kaverilla olisi jotakin peliä menossa. Nauroin vain moisille typeryyksille, mutta kun asia alkoi levitä kulovalkean tavoin, etsin sitten yksi ilta tämän kaverin käsiini, ja hänen kavereidensa kuullen pyysin häntä tulemaan syrjemmäksi, koska halusin puhua hänen kanssaan asiasta. Oletin, että kaikki olisi sen jälkeen hyvin.
Istuin serkkuni luona viettämässä tyttöjen iltaa, söimme pizzaa ja katsoimme Kahta tornia hänen huoneessaan, kun kännykkkäni soi. Soittaja oli sisareni.
"Oletko sie pannut (kaveria, jonka kanssa juttelin bileiltana)?!"
Olin kauhuissani. Mitä ihmettä tämä oli?
"Se huutelee kylillä ylpeänä, että on pannut sua! Onko tämä totta?!"
Ei tietenkään ollut! Rupesin itkemään puhelimessa sisarelleni ja puoliksi huusin, että se ei ole totta, en ikinä tekisi sellaista, se ei ole totta. En tiedä, uskoiko sisareni minua, koska hänen reaktioitaan oli vaikea lukea siinä mielentilassa. Serkkuni keskeytti elokuvan, otti minut syliinsä ja itkin loppuillan häntä vasten.
Siitä se sitten alkoi. Minä olin kylän huora. Huhu levisi nopeammin, kuin ehdit kissaa sanoa, viikossa koko kylän nuoriso oli sitä mieltä, että annan kylän kaikille miehille.
Viimeinen vuoteni yläasteella ei siis alkanut hyvin.
Ne viimeisetkin rippeet ystävyydestä, jota oli ikätoverieni ja minun välillä kuolivat täydellisesti. Aloin lintsata koulusta paljon, milloin milläkin syyllä, huijasin jopa vanhempiani laittamalla kuumemittarin lamppua vasten aamuisin. Jouro oli levinnyt niin laajalle, että kylällä käydessäni saattoivat tuntemattomatkin nuoren ja jopa lapset huutaa päin naamani:
"Kuole pois huora!"
Valehtelin koko ajan kaikille tekemisistäni, voinnistani, kaikesta. En osannut enää elää. Halusin vain kaiken loppuvan. Tämä valehtelu ja mielialojen ailahtelu myös aiheutti ikuisen välirikon minun ja äitini välille, ja toivon, että se voisi korjaantua.
Koulu itsestään oli hirveää, mutta hirveintä koulussa oli kotitalouden tunnit. Olin samalla kurssilla eräiden ns. rikkaiden pentujen kanssa, ja nuo pojat ottivat juorusta, ja murrosiästäni kaiken irti.
Olin huora, läski, ruma, minulla oli matoja, "riisipillu", tekemääni ruokaa ei voinut syödä, koska olin tartuttanut siihen kaikki mahdolliset sukupuolitaudit, tekemääni ruokaa sabotoitiin, kun en ollut katsomassa ja muuta mukavaa. Se oli hirveää.
Viimeiset niitit olivat ne, kun eräänä päivänä, kun olin kuunnellut huutelua tarpeeksi, menin vessaan itkemään. Itkin hetken, sain koottua itseni ja menin takaisin luokkaan. Ensimmäinen kommentti:
"Hyi, @@@@@, että sä haiset!"
Kyllä, minulla oli tämä topicissa aiemmin mainuttu hikoiluongelma, on toisinaan vieläkin, ja tietyistä syistä se tuli esiin parhaiten kuumassa kotitalouden luokassa. (Huom, olen allerginen hajusteille ja voin pestä itseni vain allergiasaippualla ja -shampoolla.)
Aloin itkemään uudestaan ja rynnistin kotiin mitään ilmoittamatta. Myöhemmin sanoin opettajalle, että aloin voida huonosti, ja menin siksi kotiin, ja pyysin anteeksi, etten kertonut mitään. En uskaltaut kertoa totuutta, koska pelkäsin, että ne pojat pieksevät minut hengiltä.
Viikkoa myöhemmin, olin kuorimassa perunoita altaalla, ja yhtäkkiä tunsin jotakin hiuksissani. Pysyin kovana, tein työni loppuun ja astelin vessaan, löytämään, että hiuksissani oli köntti jauhelihaa. Aloin itkemään, ja selvittämään lihaa pois hiuksistani, siihen meni varttitunti, eli koko välitunti. Rynnistin jälleen kerran kotiin, ilman takkia, ilman hanskoja, tai pantaa, tai edes laukkuani.
Itkin sängylläni ikuisuudelta tuntuneen ajan ja mietin vain, että olenko minä oikeasti niin hirveä, olenko ihan oikeasti. Heitin hiukseni poninhännälle, työnsin sakset niskaani ja leikkasin. Poninhäntäni, hiukseni, joita olin kasvattanut yli 14 vuotta putosivat selkäni taakse. Itkin entistä enemmän, ja soitin niille kahdelle ihmiselle, jotka ymmärsivät minua, poikaystävälleni Rovaniemellä, ja sitten serkulleni. Pyysin serkkuani tulemaan luokseni, ja hakemaan tavarani, jotka olin unohtanut koululle.
Serkkuni tuli puolta tuntia myöhemmin, käveli huoneeseeni, jossa pidin katkottuja hiuksiani käsissäni, kyyneljuovat poskillani. Serkkuni pudotti tavarani lattialle, ojensi minulle suklaalevyn ja tärisevällä äänellä kysyi:
"Mitä sinä olet mennyt tekemään..?"
Katsoin häntä ja sanoin:
"Halusin vain olla kaunis.."
Äiti tuli kotiin puolta tuntia myöhemmin, olin saanut rauhoituttua onneksi. Hän meinasi saada slaagin, kun näki hiukseni. Sanoin vain, että halusin vaihtaa tyyliä, ja hän tasoitti latvani, jotta leikkaus näyttäisi paremmalta.
Luulin, että saisin pidettyä asian vielä salassa, mutta sama iltana totuus tuli julki. Kotitalouden opettajani soitti kotipuhelimeemme. Isäni vastasi. Menin peloissani ja vastahakoisesti vastaamaan.
"Lähditkö sie tänään ja aikaisemmin poikien takia? Minä kuulin tänään, mitä ne puhui. Olen tosi pahoillani, en tiennyt, ennen kuin nyt."
Lyhistyin lattialle, ja aloin itkeä puhelimeen opettajalleni, ja vuodatin siis koko tarinan siinä perheeni kuullen. Opettajani vannotti, että pojat saavat rangaistuksensa.
Mitään ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Kiusaamiseni jatkui, vaikka vaihdon tunnillakin työryhmäni pelkkään tyttöryhmään. Pelkäsin aluksi, koska ryhmässä oli tyttö, joka oli kiusannut minua ala-asteella, mutta sainkin positiivisen yllätyksen, kun tuo samainen tyttö alkoikin puolustaa minua tunneilla. (Hän jopa meni sabotoimaan pahimman kiusaajani ruokaa, en ikinä unohda sitä saarnaa, jonka opettaja pojalle piti, luullen, että poika itse oli mennyt sähläämään ruoan.)
Jouduin lähtemään vielä kerran kesken kotitalouden tuntien kotiin. Olin vessassa, tällä kertaa ihan tarpeillani ja kuulin poikien ja opettajan puhuvan:
"Mihin se nyt taas hävisi?"
"Lähtikö se taas kotiin?"
"Joo, ja meitä sitten syytetään taas siitä!"
Opettajani kuuli keskustelun ja puuttui siihen:
"En tiedä, missä Henna on, mutta tuskin kotona, kun sen tavarat on vielä tuossa! Ja sitä paitsi.."
"Toivottavasti ei tule takaisin."
"(Opettajani huutaa kysyisen "nössö"-pojan, joka liikkui kiusaajien kanssa, jotta saisi "statusta", nimen!"
"No ei sitä kukaan tänne halua! Eikö olekin totta jätkät?"
Astelin vessasta ulos, opettajani luo, ja sanoin, että lähden kotiin, ja tämän sanoin kyyneljuovat poskillani.
Loppuvuosi meni kiusan kohteena edelleen, ja vaikka mitään ei tapahtunut, minua helpotti se, että olin saanut kiven sydämeltäni, ja se, että päättäjäisten jälkeen olisin vapaa.
Lukion ensimmäisen alkoi kehnosti, sillä poikaystävni jätti minut, mutta sain kiusaamisen osalta olla rauhassa, joskin koulumatkoilla minua jaksettiin muistuttaa siitä, että olin huora ja että minun pitäisi kuolla pois. Mutta se alkoi onneksi väistyä, koska löysin lukiosta ystäviä, joskin se vei puolet vuodesta, sillä yläasteen hirveydet jättivät minuun pysyvät arvet.
Toinen vuosi alkoi hyvin, mutta päättyi hirveästi. Paras ystäväni teki hirveimmän asian, mitä tyttö voi tehdä toiselle. Alkoi seurustella ihastukseni kanssa. Sain kuulla asiasta vasta kahden kuukauden jälkeen. Eikä asiaa helpottanut se, että olin ihastunut myös tähän tyttöön..
Kiusaamista tuskin oli enää ollenkaan, koska kiusaajani ilmeisesti tajusivat, että juttu alkaa vanhentua. Sain silti vielä häirikköpuheluita, aika paljon, jopa lukion kolmannella.
Kolmas vuoteni lukiossa meni, kuten viimeinen vuosi yläasteella. Lintsasin tunneilta, arvosanani tippuivat, olin yksin, vihasin kaikkea ja kaikkia, mutta selvisin siitä kuitenkin, sain valkoisen lakin päähäni, ja paperin kouraani, että olin lopultakin vapaa Keski-Pohjanmaan koulun kirouksista.
Ja parhaimman asian, mitä tuona keväänä sain, on tuo mies, joka istuu selkäni takana sohvalla. Rakas aviomieheni.
Muutin Rovaniemella aviomieheni matkaan, saaden EDELLEEN häirikköpuheluita, mutta ne onneksi loppuivat, kun kiusaajille vastasikin aviomiehneni.
Pyrin Lapin yliopistoon, kuvataiteen puolelle. En valitettavasti päässyt sisään, mutta otin toisin vaihtoehdon, ammatikoulun pukuompelijan puolen.
Kaikki alkoi hyvin, mutta pikku hiljaa, kaikki alkoi luhistua kasaan. Olin taas yksin, jäljessä koko ajan tehtävissä, en viihtynyt koulussa ollenkaan, se ahdisti hirveästi, juoksin tupakalle aina, kun siihen oli mahdollisuus. Opettajani tietenkin huomasi tämän, ja kun kerroin hänelle ja kuraattorille, mitä yläasteella oli tapahtunut, he tuntuivat ymmärtävän. Yritin parhaani mukaan sopeutua kouluun, mutta opetustaso oli todella ala-arvoista. Ohjeita ja neuvoja saivat ne oppilaat, jotka osasivat jo ommella, ja me, jotka emme osanneet, ja halusimme oppia, jäivät huomiotta. Jouduin purkamaan ensimmäisen työni alkutekijöihin, koska en saanut neuvoja, ja yritin pelkän kirjan avulla ommella vaatten valmiiksi. Siitä tuli ihan hirveä.
Aloin taas lintsata. Inhosin koulua, ja elämää yleisesti. Onneksi aviomieheni auttoi minua jaksamaan.
Jouduin uuteen palaveriin opettajani ja kuraattorin kanssa.
"Me tuossa kuraattorin kanssa mietittiin, että sinun olisi parasta mennä kouluterveydenhoitajalle vähän tarkistukseen, että onko sinulla oikeasti jokin trauma, vai että vetääkö vain laiskansuoni?"
Aviomiehini oli raivoissaan. Hän harvoin edes suuttuu, mutta silloin hän oli oikeasti raivoissaan. Pelkäsin, että hän ajaa vielä jonkun päälle, kun hän tuli hakemaan minut siitä palaverista.
Menin sitten terkkarille, ja teimme
BDI:n, ja tulos näytti, että olen keskivaikeasti masentunut.
Tästä seurasi uusi palaveri, jossa olimme minä, kuraattori, terkkari ja opettajani. Terkkari sanoi, että tarvitsen sairaslomaa, koska en pysty masennuksen ja trauman takia käymään koulussa, ja aloitan käynnit nuorispsykiatrian puolella, että pääsen näistä eroon. Opettajani myöntyi, ja sanoi, että saan tulla kouluun silloin, kun minä itse parhaaksi näen.
Kahden viikon päästä tuli kirje, jossa minut erotettiin koulusta liiallisten poissaolojen vuoksi.
Taistelimme aviomieheni kanssa paikkani takaisin, mutta en pystynyt menemään kouluun. Erosin vapaaehtoisesti.
Jatkoin käymistä terapiassa, ja terapeuttini ja psykiatrini mukaan, on suuri todennäköisyys, että masennukseni on alkanut jo yläasteelta, mutta asiaa ei voi saada varmaksi, koska kukaan ei silloin kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
Yritin seuraavaksi paikallista VaKua (Valmentava ja kuntouttava koulutus). Selitimme opettajille tarkasti tilanteeni, ja luulimme, että olimme löytäneet minulle lopultakin sopivan koulun. Tsh, turha luulo! Opettajat pitivät minua 7-vuotiaana ja olin taasen laiska, koska en käynyt koulussa, koska se ahdisti minua. Erosin sieltäkin, koska opettajat antoivat ymmärtää, ettei minua kaivata enää siellä.
Sinä keväänä uusi ystäväni Rovaniemeltä sai minut ylipuhutta yrittämään Luonto-opistoa, koska hän oli suorittanut siellä jo aiemmin ammatillisen tutkinnon ja sanoi, että opettajat olivat tosi ymmärtäväisiä. Ja niin olivatkin. Tunsin taas kerran oppimisen ilon ja kuuluvuuden johonkin.
Mutta sitten tapahtui jotain hyvin kamalaa, joka veti parhaan ystäväni pois koulusta. Olin taas yksin, ja lintsaamiskierre alkoi taas. Tällä kertaa sain kuitenkin pitää paikkani, koska KERRANKIN opettajat näkivät, että on tosi kyseessä, että en aikuisten oikeasti pysty olemaan koulussa. Sovittiin, että aloitan seuraavana syksynä koulun uudestaan ykkösten kanssa.
Näin tapahtui, mutta en pystynyt siihen. Liian paljon pahoja asioita oli ehtinyt tapahtua sen kahden vuoden aikana, jotka olin Rovaniemellä viettänyt. Sain virallisen sairasloman koulusta, ja sain kevään aikaa miettiä, haluanko jatkaa vielä koulua, vai lähdenkö. Kevät toi mukanaan vielä kolme traagista tapahtumaa ja olin lopussa. Halusin kuolla pois. Mutta sitten sain enkelin Ruotsista. (Alkujaan netin kautta, 2009)
Hän kertoi, että Ruotsin puolella, hänen työpaikassan tarvitaan suomalaisi kipeästi. Meillä ei ollut mitään esteitä enää siinä vaiheessa. Lähdimme Ruotsiin kesälomalle enkelimme kustantamana, ja olemme sillä samalla lomalla edelleen. Ja olen onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Siinä oli minun tarinani, ja ns. tärkeimmät kokemukseni kiusaamisesta, niin lapsilta kuin aikuisiltakin. Pitkä, mutta joka sana on totta, niin kuin minä itse asiat muistan.
Kaikki tuo, mitä kirjoitin on aiheuttanut minulle sen, että esim:
- En edelleenkään uskalla vastata tuntemattomiin numeroihin
- En pysty käymään kaupassa, tai missään muuallakaan, missä on paljon ihmisiä
- En uskalla mennä yksin ostoksille tai ulos syömään
- En osaa hallita vihaani, ja se tuottaa paljon ongelmia ihmissuhteissa
- Pelkään tuntemattomia
- Näen edelleen painajaisia yläasteesta
- Olen yrittänyt itsemurhaa kolme kertaa
- Olen edelleen masentunut, mutta en niin pahasti, kuin vuosi sitten
- Saan paniikkokohtauksia, milloin mistäkin (Nekin tosin ovat vähentyneet)
Lopuksi, voisin vielä mainita, että vain kaksi ihmistä on koskaan tullut pyytämään minulta henkilökohtaisesti anteeksi. Kaveri, joka levitti huhun, ja tyttö, joka ala-asteella kiusasi minua, ja yläasteella puolusti. Molemmille olen antanut anteeksi, mutta en kuitenkaan voi koskaan unohtaa, mitä kaveri teki. Se on tatuoitu minuun henkisten arpien muodossa loppuelämäkseni.
Toivottavasti tämä avaa ihmisten silmiä siitä, että kiusaaminen on aina vakavaa, ja että vakamuuden määrittelee kiusattu, eikä kukaan muu.
Kiitos topicin luojalle, tämä viimeinen parituntinen on ollut tosi terapeuttista, itkettää, mutta voin hyvin.
~Henna; Vaimo, tytär, "huora"