Itken nykyään kohtuullisen usein elokuvien loppukohtauksissa. Tai ainakin nyyhkytän. Sitten on sellaisia elokuvia, jotka saavat joka ikisellä katselukerralla aikaan aivan mahdottoman räkäitkun.
Tällaisia naamoja aiheuttavat muun muassa
Big Fish (voi elämä),
Oseam,
Yobi the Five Tailed Fox,
Laputa,
Titanic ja
Toy Story 3. Yritin katsoa Titanicin ilman että en itke, ja melkein onnistuin siinä. Aloin kuitenkin itkeä ihan viime hetkellä kun se elokuva loppui. Sitten
I Love You Phillip Morris sai myös aikaan kauheat räkäitkut, mutta sitä tuskin enää tapahtuu seuraavalla kerralla. Yleensä liikuttumisen saa aikaan visuaaliset asiat, ja se miten kohtaus on rakennettu (leikkaus), mutta joskus puheellakin on suuri osa, kuten Phillip Morrisissa. Yleensä vain nyyhkytän johonkin kohtaan asti ja sitten jokin lopulta laukaisee sen kauhean räkäitkun. Mutta tykkään jostain syystä ihan kamalasti itkeä elokuvissa. Siitä viimeistään tiedän, että elokuva oli tosi hyvin tehty. Muutenkin itkemisen jälkeen tuntuu jotenkin raikkaalta. Jostain syystä onnelliset tai samaan aikaan sekä surulliset että onnelliset kohtaukset saavat minut itkemään useammin kuin pelkästään surulliset.
Harvinaisempaa on, että itken lukiessani, mutta en vaan pysty lukemaan
Pikku Prinssiä ilman että vuodatan vesiputouksen lopussa. Varsinkaan sitä sarjakuvaa. Ai niin, ja sitten itkin ihan kamalasti kerran lukiessani
One Piecea, kun
En ole tosin vielä törmännyt musiikkiin, joka saisi minut itkemään.
En muuten itkenyt koskaan ennen kuin katsoin Oseamin 5. tai 6. luokalla. Isosiskoni sanoo, että itkin Pokémonissa kun Butterfree lähti, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa sellaisesta. Mutta Oseam oli kuitenkin sellainen jonkinlainen... herättävä elokuva, jonka jälkeen itkin myös elokuvissa joissa en ollut ennen itkenyt. Kyseessä on siis korealainen animaatioelokuva kahdesta orvosta. Elokuva on samaan aikaan sekä surullinen että onnellinen.