Usein kuulee puhuttavan siitä, mitä Japanissa pelataan. Harvemmin kuulee puhuttavan siitä, miten Japanissa pelataan.
Suomessa ja länsimaissa Pokémon-korttipeliä pelanneelle voi tuntua itsestään selvältä, että Pokémonia pelataan joka paikassa samalla tapaa. Käsitys on kuitenkin virheellinen, sillä Japani, pelin kotimaa, on suuri poikkeus. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Japanissa Pokémon-korttipeli tuntuu jopa eri peliltä.
Tässä katsauksessa kerron pääpiirteissään, miten Pokémon-korttipelin pelaaminen Japanissa eroaa suomalaisesta (ja samalla pitkälti myös länsimaisesta) tavasta pelata. Puhuessani kokonaisista pelaajakunnista joudun hieman yleistämään. Sekä Japanissa että Suomessa on varmasti pelaajia, jotka eivät sovellu kuvauksiini. Varsin hyvä yleiskuva näistä kahdesta pelaajakunnasta minulla kuitenkin lienee, sillä olen pelannut Pokémonia Suomen liigoissa ja turnauksissa enemmän tai vähemmän aktiivisesti aina vuodesta 2000 alkaen ja Japanissa Tokiossa puolen vuoden vaihto-opiskelun ja noin puolen tusinan muun matkan aikana. Japanissa suurimpia turnauksiani ovat olleet Battle Festa 2014, Blastoise Mega Battle 2016 ja Japan Championships 2018. Lisäksi olen osallistunut kymmeniin pikkuturnauksiin sekä kouralliseen noin 100 pelaajan kisoja.
Ja sitten itse eroihin!
***
1. Pöytään saapuminen
Pöytäpaikalleen saavuttuaan Japanissa pelaajat tervehtivät toisiaan välittömästi pienellä kumarruksella ja reippaalla "yoroshiku onegaishimasu" -ilmaisulla (joskus pelkkä "onegaishimasu"). Tämä yleinen kohtelias fraasi sisältää monia merkityksiä, kuten ’hauska tavata’, ’sulkeudun suosioosi’, ’luotan sinuun’ ja ’kohtelethan minua hyvin’. Tällainen selkeä ja rehti tervehdys antaa hyvän lähtölaukauksen pelille ja virittää pelaajat alkavaan otteluun.
Suomessa vastustajan tervehtimisen suhteen ollaan melko välinpitämättömiä. Jonkinlaisia moikkauksia saattaa kuulua, mutta usein pelaaja vain istahtaa pöytään jopa katsahtamattakaan vastustajaansa ja alkaa sekoitella pakkaansa.
2. Aloittavan pelaajan valitseminen
Japanissa pelin aloittava pelaaja valitaan aina kivi–paperi–sakset-pelillä, jonka voittaja saa valita, haluaako aloittaa pelin vai antaa vastustajan aloittaa (kuten lännessä nopan- tai kolikonheiton jälkeen). Jos pelaaja haluaa aloittaa, hän ilmoittaa valintansa yleisimmin ilmauksella "senkou de" (’aloituksella’), mutta yleinen on myös "senkou itadakimasu", joka tarkoittaa kutakuinkin ’otan nöyrästi vastaan aloituksen’.
Suomessa on tapana sanoa ytimekkäästi ”mä alotan” tai ”mä meen eka”. Kyseessä on melko neutraali ilmaus. Suomessa ei kuitenkaan tunnu olevan japanin kaltaista tapaa osoittaa luontevasti kiitollisuutta aloituksen saamisesta.
3. Korttien nostaminen pakasta
Japanissa seitsemän aloituskorttia nostetaan pakan päältä pöydälle kuvapuoli alaspäin, usein kahteen riviin. Tämän jälkeen kortteja myös yleensä osoitetaan molemmilla käsillä sanoen ”nanamai desu” (’tässä on seitsemän’). Vasta kun molemmin puolin on annettu hyväksyntä ("hai", ’kyllä’), kortit nostetaan käteen. Näin kortteja ei yleensä vahingossa pääse tulemaan virheellistä määrää. Sama kuvio toistuu koko ottelun ajan, aina kortteja nostettaessa.
Lännessä kortit on tapana nostaa suoraan käteen, joko yksitellen tai pienissä erissä. Joskus ne nostetaan käteen jopa hullunkurisiin muodostelmiin (sivuttain ja useisiin riveihin). Korttien määrää ei yleensä ilmoiteta vastustajalle, jolloin virheellisen määrän nostamiseen huolimattomuuksissaan on suurempi mahdollisuus. Siinä missä Japanissa sanotaan tyypillisesti ”Käytän Lillien. Kädessäni on yksi kortti, joten nostan viisi korttia” ja asetetaan sekä käsi että nostetut kortit kuvapuoli alaspäin pöydälle, Suomessa lyödään Lillie pöytään ja nostetaan suoraan käteen jokin (vastustajalle usein tuntemattomaksi jäävä) korttimäärä.
4. Pelin aloittaminen
Kun kisan järjestäjä antaa selkeällä äänellä luvan aloittaa pelin, pelaajat kumartavat vielä toistamiseen toisilleen ja sanovat uudestaan ”yoroshiku onegaishimasu”. Etenkin isommissa kisoissa tunnelman tuntee nousevan, kun pöytärivit lähes kuorossa lausahtavat ”yoroshiku onegaishimasu”.
Suomessa puolestaan on yleistynyt jonkin verran tapa kätellä vastustajaa pelin alussa ja/tai toivottaa onnea peliin, mutta Japanin kaltaisesta automaatiosta ei tunnu olevan kyse.
5. Toimintojen ilmoittaminen ääneen
Pelikulttuurien ehdottomasti suurimpia eroja on se, että Japanissa kaikki toiminnot sanotaan ääneen: kortin nosto vuoron alussa (”ichimai moraimasu / hikimasu” ’saan/nostan yhden kortin’), kouluttajakorttien pelaamiset, Pokémonien penkittämiset, kehittämiset, perääntymiset, hyökkäämiset, vahinkomäärät, kykyjen käyttämiset – käytännössä kaikki. Monet sanovat jopa Ultra Ballilla diskaamiensa korttien nimet ja kolikolla heitetyt puolet. Näin ollen informaatio tehdyistä toiminnoista kulkeutuu vastustajan aivoihin näköaistin lisäksi myös kuuloaistin avulla. Jopa miettimistauot (”kangaemasu”, ’mietin’) ja oman poistopinon tutkaileminen (”torasshu o mimasu”, ’katson diskin’) sanotaan usein. Tästä syystä Japanissa pelaaminen on huomattavan vaivatonta: voi esimerkiksi tutkailla pelikentän jotain toista osaa tai käsikorttejaan, ja silti samalla kuulee selkeästi, mitä vastustaja on tekemässä. Joku voisi luulla, että toimintojen sanominen on aloittelijamainen piirre, jota tehdään ennen kaikkea peliä opeteltaessa, mutta näin ei ole. Toimintonsa ilmoittavat kaikentasoiset pelaajat, jopa aivan kärkipelaajat, kuten maailmanmestari Shintaro Ito. Jopa pelaajat, jotka pöytään tullessaan vaikuttavat sisäänpäin kääntyneiltä, hoitavat pelitoimintojen sanomiset moitteetta. Tällöin aloittelijankin on helppo pysyä kärryillä pelin kulusta. Huomattavaa on myös se, että toimintojen sanomisessa käytetään niiden virallisia nimiä. Kykyjä (ability) käytettäessä sanotaan usein kyvyn virallinen korttiin printattu nimi, ja esimerkiksi Pokémonin pyörtymisestä käytetään yksinomaan sen virallista nimeä "kizetsu" (’pyörtyminen’).
Suomessakin toisinaan sanotaan ainakin osa toiminnoista ääneen. Usein kuitenkin vältetään virallisten nimien sanomista – esimerkiksi kykyjä käytettäessä sanotaan virallisen kykynimen sijaan vain ”käytän abilityn”, ja Pokémonin pyörtymisen ilmaisemissa käytetään kaikkea aina ”kuolemisesta” sanaan ”kops”. Suuresti on kuitenkin vallalla mykkäpelaaminen. Mykkäpelaajat pelaavat kortteja kädestään, tekevät asioita vaiti eivätkä välttämättä sano edes hyökkäysten nimiä vaan asettavat vain noppia vastustajan korttien päälle – tai yksinkertaisesti nostavat yhtäkkiä palkintokortin – hyökkäyksen merkiksi. Mykkäpelaajia vastaan pelaaminen kysyy enemmän keskittymistä kuin Japanissa pelaaminen, sillä se vaatii jatkuvaa tarkkaavaista pelikentän seuraamista pelkkien silmien avulla. Hiljaisuudessa pelatessa peliin tulee helposti unelias ilmapiiri, mikä puolestaan lisää keskittymisen herpaantumista ja siten virheiden riskiä. Kokemukseni mukaan mykkäpelaajista ei useinkaan välity japanilaisten kaltainen innostus ja arvostus peliä kohtaan – saattaa vaikuttaa siltä kuin mykkäpelaaja olisi suorastaan leipääntynyt peliin (vaikkei ehkä todellisuudessa olekaan). Suomessa tapahtuu myös käänteistä ilmiötä kuin Japanissa: jopa muutoin puheliaat henkilöt hiljenevät pelin ajaksi. Aloittelijoidenkin on vaikea seurata pelin kulkua, kun kortteja käytetään nopeasti ilman asiaankuuluvaa selostusta.
Mielenkiintoisesti japanilaisetkin usein MM-kisoissa siirtyvät hiljaisempaan moodiin ja vähentävät pelitoimintojen ääneen sanomista. Pääsyy on kuitenkin yksinkertainen: japanilaiset osaavat nämä fraasit vain japaniksi, jolloin niiden sanominen englanninkielisessä ympäristössä – ja hyvinkin toisella tavalla käyttäytyvien pelaajien seurassa – ei tunnu luontevalta. Joitain japanilaisen peli-etiketin osa-alueita, kuten korttien nostamista pöydälle kuvapuoli alaspäin, useimmat japanilaiset eivät tosin hylkää MM-kisoissakaan.
6. Toimintojen ilmoittamiseen vastaaminen
Kun toiminnot sanotaan, vastustaja myöskin vastaa niihin, jolloin ottelusta tulee vuorovaikutteinen tapahtuma. Yleisin vastaussana on "hai" (’kyllä’), mutta usein sanotaan myös "doozo" (’ole hyvä’). Näin sanomalla ikään kuin annetaan vastapuolelle lupa suorittaa sanomansa asia. Pelaaminen on siis jatkuvaa interaktiota, niin oman kuin vastustajan vuoron aikana.
Suomessa pelaaminen muistuttaa usein pasianssia: pelaaja läiskii kortteja pöytään ja vastustaja katsoo hiljaa pöydän toisella puolella. Eikä aina edes katso – joskus saattaa katsoa naapuripöytien pelejä, vääntelehtiä tuolissaan tai vaihtaa pari sanaa ohikulkijan kanssa. Fokus ei ole aina täysin pelissä eikä interaktio vastustajan kanssa yhtä tiivis. Jotkut kuitenkin reagoivat vastustajan ilmoittamiin toimintoihin sanomalla ”joo” tai näyttämällä vaikkapa peukkua.
7. Pakan leikkaaminen
Japanissa en ole kertaakaan törmännyt pelaajaan, joka kieltäytyisi leikkaamasta pakkaa. Pakan leikkaaminen on automaatio, jonka jokainen pelaaja tekee. Aina kun pakka on sekoitettu, se asetetaan pöydän keskivaiheille ja sanotaan ”katto onegaishimasu” (’leikkaus, pyydän’). Voi olla varma, että pakka ilmestyy omalle paikalleen vastustajan leikkaamana sekunnin parin päästä, ja itse voi jo keskittyä seuraavan siirron miettimiseen. Monet vaivautuvat jopa sanomaan kiitokset saatuaan vastustajalta leikkauksen.
Suomessa leikkaamisesta kieltäytyminen (esimerkiksi pakan päällimmäistä korttia sormella napauttamalla tai sanomalla ”se on hyvä” tai ”mä en leikkaa”) on yleistä. Usein kieltäytymisen taustalla voi olla mahdollisen laiskuuden lisäksi ajatus siitä, että ei vastustaja kuitenkaan huijaa, joten ei ole tarvetta leikata. Eikä varmasti huijaakaan, mutta siitä ei varsinaisesti ole kyse. Japanissa kaikki leikkaavat pakan tiedostaen, että leikkaaminen on osa sujuvaa pelikokemusta siinä missä toimintojen ääneen sanominen ja nostettavien korttien pöydälle latominenkin. Suomessa vuoron ”flow” usein katkeaa, kun huomaa pakkansa vielä kököttävän vastustajan puolella, koska vastustaja ei halua sitä syystä tai toisesta leikata. Niinpä sen joutuu itse asettamaan takaisin paikalleen. Oikeastaan leikkaaminen on myös pakan sekoittamisen viimeistely – ja siinä mielessä vastustajan pieni avustaminen – ja tällaisesta avustamisesta kieltäytyminen voi helposti tuntua epäkohteliaalta. Kenties Suomessakin leikkaamisesta tulisi enemmän automaatio, jos pakkaa ojennettaessa sanottaisiin ”leikkaus, kiitos”, eikä ”haluatko leikata?” (mikä antaa tilaa kieltäytymiselle).
8. Vastustajan tilan ja korttien kunnioittaminen
Japanissa pelaajat pysyttelevät pääsääntöisesti omalla puolellaan pelikenttää. Tyypillisesti esimerkiksi Guzma laitetaan käytettäessä suoraan poistopinoon ja sen kohde ilmoitetaan suullisesti. Sama pätee Field Bloweriin, Enhanced Hammeriin ja muihin kortteihin, jotka aiheuttavat toimenpiteitä vastustajan puolella oleville korteille. Kun vastustajan Pokémon pyörtyy hyökkäyksen seurauksena, se sanotaan vain suullisesti. Joskus käytetään pieniä käsieleitä, mutta kuitenkin niin, että käsi pysyy ilmassa eikä juurikaan ylitä pelikentän puoltaväliä. Ennen vastustajan poistopinon sisällön tarkistamista kysytään luonnollisesti lupa pinon katsomiseen.
Suomessa valtaosa pelaajista on omaksunut tavan kurkottaa vastustajan puolelle ja napauttaa pelaamallaan kortilla (kuten Guzmalla tai Field Blowerilla) vastapuolen kohteita. Myös vastustajan Pokémonin pyörtyessä monet napauttavat kädellään tai omalla Pokémonillaan vastustajan aktiivista Pokémonia, mitä ei ikinä tehdä Japanissa. Vastustajan poistopino myös herkästi kaapataan kysymättä lupaa. Tällaiset tavat tuntuvat olevan loogista seurausta sille, ettei toimintoja sanota ääneen. Kun Japanin-pelieni alkuaikoina tein tällaista suomalaisille tyypillistä osoittelua Lysandrella, vastustajani – minua vanhempi mies – sanoi terävään sävyyn ”Kaado o tataku no yamete kudasai. Kimochitekini tsurai” (”Lopeta korttieni lyöminen, kiitos. Se tuntuu kurjalta”). Olin vähän hämmentynyt, koska mielestäni olin pelannut normaalisti. Tarkemmin ajateltuani aloin kuitenkin ymmärtää vastustajani reaktiota. Japanin kulttuurissa on vallalla pyrkimys kaikenlaiseen harmoniaan, mikä ilmenee myös korttipelin aikana. Balanssi säilyy, kun molemmat hoitavat oman puolensa. Vastustajan korttien omavaltaisesta osoittelusta ja koskemisesta puuttuu myös tietty japanilainen nöyryys ja kunnioitus.
9. Pelin jälkeen
Kun voittaja on selvinnyt, molemmat osapuolet kumartavat välittömästi sanoen ”arigatou gozaimashita” (’kiitos paljon [pelistä]’). Sitten kortit kerätään ja merkitään tulos lapulle. Ennen pöydästä poistumista kumarretaan ja sanotaan kiitokset vielä uudelleen.
Suomessa pelistä kiittäminen tuntuu olevan melko harvinaista, etenkin molempien osapuolten sanomana. Ilman tällaista ”loppupehmennystä” etenkin tappiopelistä voi helposti jäädä karvaampi jälkimaku.
***
Lopuksi
Oikeastaan ei ole yllättävää, että kulttuurien yleiset käyttäytymistavat heijastuvat suoraan Pokémon-korttipelissäkin käytettäviin tapoihin. Suomessa (ja pitkälti muutoinkin lännessä) ollaan vähäsanaisia, suoria ja rentoja, ja niin ollaan myös pelatessa. Japanissa taasen ollaan monisanaisia, kohteliaita ja tarkkoja, ja niin ollaan myös pelatessa. Japanin kulttuurille on myös tyypillistä, että asiat noudattavat tiettyjä kaavoja. Siinä missä vaikkapa karateottelu ei ole kunnon ottelu ilman alun tervehdyksiä ja loppukiitosta, myöskään Pokémon-ottelu ei ole kunnollinen ottelu ilman siihen kuuluvan kaavan ja etiketin noudattamista. Tällainen mielikuva muodostuu Japanissa pelatessa nopeasti, kun huomaa, miten yhtä kaavaa noudattavaa koko pelaajakunnan pelaaminen on (poikkeuksista huolimatta).
Japanissa pelaamisen hyvätapaisuuteen kannustavat myös turnausjärjestäjien ja virallisten tahojen toimet. Esimerkiksi Tokiossa monta vuotta pidetyssä kuukausittaisessa mutta hiljattain lopetetussa noin 100 pelaajan turnauksessa, Mirai Championissa, annettiin joka kerta Guddo Manaa (Good Manners) -palkinto. Kierrosten jälkeen kukin pelaaja sai äänestää yhtä vastustajistaan – sitä, joka hänen mielestään oli pelannut parhailla käytöstavoilla. Äänestyksen voittaja sai sitten pienen tuotepalkinnon. Myös virallinen Pokémon Card Channel on tehnyt huumoripitoisen mutta todellisuuteen pohjautuvan videon (https://www.youtube.com/watch?v=1Y6GADJAUxI) tavoista, joita Pokémon-korttipeliä pelatessa tulisi noudattaa. Videolla toisen pelaajan on määrä arvata viidessä sekunnissa, minkä käytösvirheen Ponyta Ishii tekee. Pelitapaerojen kannalta on kuvaavaa, että videolla esimerkiksi kohdassa 1:53 esiintyvä mykkäpelaaminen bongataan välittömästi (”Ilmoita kunnolla!”), mutta suomalaisen pelaajan silmä ei välttämättä huomaa tilanteessa mitään erikoista.
Ei suomalaisia pelitapojen puutteesta voi syyttääkään. Minäkään en ollut tapaeroista kovin tietoinen ennen kuin pääsin konkreettisesti ne Japanissa huomaamaan ja yrityksen ja erehdyksenkin kautta oppimaan (ja opittavaa riittää edelleen). Länsimaissa Pokémon-kortti-idolit, joilta pelaamismaneereja helposti streamien kautta ja jopa paikan päällä suurkisoissa omaksutaan, ovat usein amerikkalaisia ja eurooppalaisia, joiden tavat ovat melko kaukana edellä kuvatuista japanilaisista tavoista. Ei täkäläisissä tavoissa sinänsä ole välttämättä vikaa – ne vain edustavat Japaniin verrattuna paljon rennompaa, epätarkempaa ja virhealttiimpaa tyyliä. Kokemuksen kautta olen kuitenkin huomannut, että Japanissa noudatettavat tavat vain tekevät ainakin minulle Japanissa pelaamisesta paljon täällä pelaamista nautittavampaa – ovathan heidän pelitavoissaan ilmenevät kohteliaisuus ja tarkkuus melko universaalistikin hyvinä pidettyjä ominaisuuksia.
Tämä kirjoitus ei toki pakota ketään muuttamaan pelitapojaan, vaikken toki pistäisi pahakseni pientä tapakulttuurin muutostakaan. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, jos edes jo(i)llekin heräsi ajatus, että ”ai joo, Pokémonia voi tosiaan pelata noinkin!”